Teksti on viides osa (5/5) blogisarjaa Mihin kielitaito jäi? Muut blogitekstit löydät aihetunnisteella #miksikielet.
Yläasteellani käytiin kymmenisen vuotta sitten kiivasta keskustelua oppilaiden kesken pakkoruotsin epäreiluudesta. Keski-Suomessa meillä ei ollut tietoakaan siitä, missä lähin ruotsinkielinen asuu, ja kymmenen minuuttia jokaisen oppitunnin alusta meni opettajan ja oppilaiden väliseen väittelyyn. Itseäni väittely ärsytti, vaikka en ollut välttämättä eri mieltä. Kun sitä ruotsia piti kerta oppia joka tapauksessa, oli turhaa ajanhaaskausta väitellä asiasta opettajan kanssa, joka ei mitenkään päätökseen voinut vaikuttaa.
Englannin oppimisen hyödyn näin taas heti sen kansainvälisyyden ja yleisyyden vuoksi. Kielitaitoni karttuessa vaihdoin kirjat ja tekstitykset englanniksi, sillä en halunnut kadottaa mitään tekijän visiosta käännöksessä. Tämä johti lopulta siihen, että kehitin englannin kielen tekstitaitojani paljon suomen kieltä vilkkaammin. Tähän päivään asti joudun kiinnittämään huomiota siihen, etten vain kirjoita englannin kielen lauseita suomen sanoilla.
Koska englanti oli minulle aina helppoa, pärjäsin ruotsin kielen opinnoissa kohtuullisen hyvin niillä taidoilla. Pänttäsin sanastoa juuri ennen koetta, olin tyytyväinen arvosanoihini ja unohdin lyhyeen muistiin varastoidut sanat heti kokeen jälkeen. En opiskellut ruotsia kielen oppimisen kannalta. Otin yläasteella valinnaiseksi ranskan kielen, jota kyllä opettelin vain halusta oppia. Lukiossa kävin enää vain kaksi kurssia aloittelijan ranskaa ja lisäksi yhden kurssin saksaa, kun tarvitsin helppoja kursseja, jotta saisin keskittyä enemmän luonnontieteisiin. Lukiossa kirjoitin ruotsin arvosanalla, joka kuvasti todellista osaamistani ja panostustani, eli heikosti. Saksan olen unohtanut täysin ja ranskaa käytän vain muutamien hassujen lauseiden sanomiseen ranskalaisten tuttavien ärsyttämiseksi.
Vietin muutaman vuoden työelämässä lukion jälkeen. Pääkaupunkiseudulle muuton jälkeen tapasin jopa niitä ruotsinkielisiä, joita emme yläasteella edes uskoneet olevan olemassa. Vaikka olin opiskellut ruotsia koulussa kuusi vuotta harmittavaa oli se, ettei minulla ollut edes taitoja käydä arkipäiväistä keskustelua heidän kanssaan.
Mennessäni opiskelemaan Helsingin yliopistoon matemaattis-luonnontieteelliselle linjalle siellä mainostettiin useaan otteeseen mahdollisuutta suorittaa kaksikielinen tutkinto. Kolmannes opinnoista ruotsin kielellä kuulosti mahdolliselta heikosta kielitaidostani huolimatta, sillä päätös ei ollut sitova ja huonompi kielitaito otettiin huomioon selittämällä avainasiat luennoilla suomeksi ja ruotsiksi.
Alku oli rankkaa. Jokainen dia täytyi käydä läpi kääntäjän kanssa ja pidin omaa sanakirjaa alaani liittyvästä sanastosta. Kielitaito kehittyi kuitenkin. Tiedän, että olisin saanut parempia arvosanoja, jos olisin opiskellut omalla äidinkielelläni, mutta toisin kuin lapsena, koin nyt kielitaidon olevan tärkeämpi.
Noin neljä kuukautta intensiivistä opiskelua, ennen kuin huomasin yllättäen olevani sillä tasolla, että pystyin kuuntelemaan luennoitsijaa ja ymmärtämään lähes kaiken hänen sanomansa. Oman tekstin ja puheen tuottaminen on yhä hankalaa, osittain pandemiasta johtuvan passiivisemman opettelun takia.
En edes ole varma, saanko kaksikielisen tutkinnon suoritettua. Aiheet menevät hankalammiksi, eikä kielitaitoni välttämättä pysy perässä. Hetkeäkään en kuitenkaan kadu päätöstäni, sillä koen kaiken oppimani hyödylliseksi.
Jouki