Teksti on neljäs osa (4/5) blogisarjaa Mihin kielitaito jäi? Muut blogitekstit löydät aihetunnisteella #miksikielet.
Kun kymmenen vuotta sitten päädyin hakemaan kotikaupunkini lukioon, ei valintaani vaikuttanut ainakaan vieraiden kielten kurssivalikoima. Pidin itseäni hiukan keskivertoa heikompana kieltenoppijana – englanti ei ollut lukeutunut kiinnostavimpien aineiden joukkoon missään vaiheessa peruskoulua, ja mahdolliset lahjakkuuden tai taidon rippeet ruotsin oppimiseen hukkuivat viimeistään huonoon aloitusajankohtaan seiskaluokalla.
Olen melko varma, että mikäli olisin pelannut yhtä paljon englanninkielisiä videopelejä, seurannut englanninkielisiä tv-sarjoja tai kuunnellut edes toisella korvalla kappaleiden sanoituksia kuin muut Y-sukupolven edustajat, olisin kokenut itseni ihan yhtä lahjakkaaksi ja näppäräksi kielten oppijaksi jo heti ala-asteelta lähtien. Edellä mainitut tavat imeä englannin kieltä vapaa-ajalla eivät vain jostain syystä olleet missään vaiheessa kiinnostaneet minua, joten kuilu moneen luokkalaiseeni nähden oli lukioon mennessä ehtinyt kasvaa jo paikoitellen huomattavaksi.
Löysin kieltenopiskelun idean harmittavasti vasta lukion viimeisiä kursseja suorittaessani. Lukiossa olin ajatellut mennä kielten kohdalla siitä, missä aita on matalin. Minun kohdallani se tarkoitti A1-englannin ja B1-ruotsin kirjoittamista edes kohtalaisesti. Kävin kuitenkin ruotsin valinnaisen puhekurssin kahteen kertaan ihan vain siksi, että se oli kirjaimellisesti ainoa tapa kuulla tai tuottaa ruotsin kieltä Heinolassa vuonna 2014. Aloin hiljalleen ymmärtää, että kieltenopiskelussa minua eniten motivoiva asia oli nimenomaan puhe ja ääntäminen, ei niinkään kieliopillinen täydellisyys tai tieto seuraavasta bussista Slusseniin.
Lukion tarjoaman kielikylvyn päättyessä vaadin revanssia, olinhan vasta päässyt vauhtiin kieltenopiskelussa. Päätin ottaa kerralla härkää sarvista ja hämmästytin lähipiiriäni valitsemalla ruotsinkielisen varusmiespalveluksen. Saattoi siinä muutaman vaasalaisen ja itsevarman espoolaisenkin veri vapista, kun tupaan astui yllättäen joku sanakirja kainalossa kävelevä hullu Hämeestä. Niin vain kotiuduin vuoden kuluttua reservinupseerina. Lomajunan ravintolavaunusta alkaneen päähänpiston takia löysin itseni heti intin päätyttyä Uppsalan yliopistosta, jossa alkoikin ihan eri kokoluokan paini ruotsinkielisen tutkinnon suorittamisessa.
Kieltenopiskelun ei aina tarvitse kuitenkaan olla extreme-urheilua. Nykyään osaan jo antaa itselleni ihan tietoisesti mahdollisuuden oppia kieliä myös arkipäiväisissä tilanteissa, kuten vaikkapa ruotsinkielistä podcastia kuunnellessani tai ranskalaisen kondiittorin reseptejä lukiessani. Formaali kieltenopiskelu näyttää vahvasti jäävän vain niihin pakollisiin ruotsiin ja englantiin, mutta matkan varrella olen motivoitunut opettelemaan myös norjaa ja ranskaa, nimenomaan siitä syystä, miltä ne kuulostavat puhuttaessa.
Kielitaitoni kehittyminen on ollut monen sattuman summa ja sen hyödyt yllättäviä. Jollekin laaja vieraskielinen sanavarasto saattaa avata uuden maailman kaunokirjallisuuden parissa. Minun kohdallani ruotsilta ja lopulta myös paikalliselta murteelta kuulostanut puheeni auttoi integroitumaan paremmin yhteiskuntaan sekä luomaan vahvempaa identiteettiä paikallisena. En olisi lukiolaisena osannut kuvitella, että toisenlainen suhtautuminen kieltenopiskeluun veisi minut asumaan keskelle Itämerta tai seuraamaan ruotsalaisen koomikon norjalaisparodiaa Instagramissa.
Olisinpa osannut asennoitua kieliin itseäni kiinnostavalla tavalla jo nuorempana. Mikään opiskelu kun ei mielestäni mene hukkaan, kunhan oppimaansa osaa soveltaa juuri itselleen sopivalla tavalla.
Henrik Peltomaa