Olen oiva esimerkki kielitaidon kaventumisesta Suomessa, vai olenko?

Teksti on toinen osa (2/5) blogisarjaa Mihin kielitaito jäi? Muut blogitekstit löydät aihetunnisteella #miksikielet.

Valmistuin ylioppilaaksi 2014 kirjoitettuani neljä ainetta ja kainalossa kuvataiteen diplomi. Opiskelin suomea äidinkielenä, A-englantia, B1-ruotsia ja B3-ranskaa. Tänä päivänä kielistäni vahvoilla ovat suomi ja englanti, koska niiden osaaminen on kehittynyt esimerkiksi opinnoissa ja työelämässä. Vielä pari vuotta sitten olisin kuvaillut matkaani kieltenopiskelijana lyhyesti näin: 

Suomi äidinkielenä ja kuin luonnostaan vahvana oppiaineena ala-asteelta lukioon. Vahva englanti ala-asteelta lukioon kuin vahingossa, kiitos populaarikulttuurin. Valinnainen ruotsi neljänneltä luokalta, josta tuli ’pakkopullaa’ lukioon mennessä. Lukiossa kolme kurssia ranskaa, jonka opiskelusta nautin suuresti, mutta jossa en pärjännyt laisinkaan. Espanjaa ei tullut valittua hyvistä tilaisuuksista huolimatta.  

Jälkiviisauskaan ei osaa kertoa, mihin kielitaitoni jäi. Toisin sanoen, miksi en jatkanut ranskan opiskelua, keskittynyt kehittämään ruotsiani tai valinnut espanjaa, joka kiinnosti myös. Oliko kyse siitä, että uusien kielten opiskelu oli työlästä, verrattuna jo oppimiini suomeen ja englantiin, vai oliko kyse lukiolaisen muutenkin täydestä aikataulusta? Oliko taustalla kenties ajatus, että kielessä pitää olla hyvä, että sen opiskelu kannattaa? Vai oliko kyse (valikoivasta) hyötyajattelusta? 

On vaikea ajatella taaksepäin, mitä lukiolaisen päässä tapahtui seitsemisen vuotta sitten, mutta jonkinlainen muutos tapahtui. Lähdin vaihtoon Australiaan hyvällä englannilla, ja havahduin siihen, että kielitaitoon kuului kokonainen maailma asioita, joita en sitä ennen ymmärtänyt ajatella. Kulttuurin lisäksi siihen liittyy esimerkiksi suullinen kielitaito, jonka perässä oli alkuun juostava, jotta saisi avaimet maan ja sen arjen ymmärrykseen.  

Kokemus johti rohkeuteen ja kiinnostukseen opiskella ulkomailla. Jälleen kerran, vaikka opiskelukieli oli tuttu englanti, oli oppimiskynnys korkea, sillä korkeakoulun kielenkäyttö olisi minulle uutta. Tällä kertaa tiesin kuitenkin pystyväni siihen. Oliko tässä kyse kielitaidon kehityksestä vai kehittyneestä ymmärryksestä itsestä (kielten)oppijana?  

Kielitaitoni ei ollut valmis lukiossa, sen jälkeen, saati nytkään. Tämä on motivoiva ajatus ja muuttaa myös matkaani kieltenopiskelijana: 

Suomi äidinkielenä ja vahvana oppiaineena ala-asteelta lukioon. Vahva ja edelleen kehittyvä englanti, kiitos mielenkiinnon kohteiden. Valinnainen ruotsi neljänneltä luokalta, johon palasin uudelleen korkeakoulussa. Ranskaa kolme kurssia lukiossa, jonka opiskelusta nautin suuresti ja johon voisin palata tulevaisuudessa. Espanjaa haluan vielä oppia. Ehkä arabiaakin. 

Sanoisin että olisin halunnut – ja haluankin – osata useampia kieliä, mutta tapa ajatella kielitaitoa on muuttunut. En enää näe virheetöntä kieltä tavoitteena.  Vähäisestäkin kielitaidosta on ollut iloksi ja olenkin yllättynyt tunnistaessani sanoja tai lausahduksia ranskaksi, espanjaksi ja ruotsiksi, vaikka mielsin itseni pitkään huonoksi niissä. Kielitietoisuuden hyöty löytyi korkeakouluopinnoissa, esimerkiksi huomattuani miten ruotsin opiskelu helpottui, kun hyödynsin sukulaiskieltä englantia sitä petratessa.  

Kielet ovat vieneet minua eteenpäin työelämässä ja jatko-opinnoissa, vaikka olisikin kyse vain suomesta ja englannista. Nämä kielet eivät ole olleet vain kommunikointivälineitä, vaan myös taitoa ajatella ja käsitellä asioita. Kieli on ollut avainasemassa esimerkiksi yhteiskuntatieteiden opiskelussa, uuden ’elämän’ rakentamisessa uudella paikkakunnalla tai vaikka uudessa maassa.  

Mitähän seuraavaksi? 

Salla Sigvart

Vastaa