Teksti on ensimmäinen osa (1/5) blogisarjaa Mihin kielitaito jäi? Muut blogitekstit löydät aihetunnisteella #miksikielet.
Valmistuin ylioppilaaksi 10 vuotta sitten. Oma kielihistoriani on aika monipuolinen. Ysärin loppupuolella, kun Suomessa taas päätettiin monipuolistaa kansan kielitaitoa, pieni Kuljun kylä päätti kokeilla ruotsin kielisuihkutusta eskareilla. Kokeilusta jäi kuitenkin vahvimmin mieleen kuvassakin näkyvä, 6-vuotiaalle isolta tuntunut Pikku Ukko sekä kova tarve päästä kiinni matematiikkaan ja ongelmanratkaisupulmiin jo ennen koulun alkua. Tykkäsin lukea, tykkäsin matikasta ja tykkäsin oppimisesta.
Kielimaisema muuttui täysin, kun perheeni muutti Hollantiin ollessani 9-vuotias. Aloitin 3. luokan amerikkalaisessa kansainvälisessä koulussa osaamatta sanaakaan englantia – tai noh, ensimmäisen koulupäiväni aamuna siskoni yritti opettaa minua sanomaan englanniksi ”third grade”, jotta löytäisin omaan luokkaani. Koulumatkalla iski paniikki (”thhhh, thhhhhh, emmä osaa!!”) ja loppujen lopuksi kävelin koulun pihan poikki, etsin opettajalta näyttävän henkilön, nostin kolme sormea ylös ja sopersin ”trii”.
Pieni Kuljun kylä vaihtui siis vauhdissa aivan toisenlaiseen maailmaan; opetuskieli muuttui englanniksi ja uudet kaverini olivat kotoisin Venezuelasta, Iso-Britanniasta, Etelä-Koreasta, Amerikasta ja muista maista ympäri maailmaa. Ensimmäisenä ”vieraana kielenä” opiskelin hollantia, jonka seuraavana vuonna vaihdoin ranskaan –10-vuotias Karoliina ei välittänyt kurkkuäänteistä ja ranska kuulosti kauniilta. Kavereiden kanssa puhuimme englantia, opimme toisiltamme eri kieliä ja kulttuureja ja opettelimme viittomakielen kirjaimet, koska opettaja kielsi oppitunneilla kirjoitettujen lappujen avulla viestittelyn. Vähitellen koko luokka opetteli omin avuin viittomaan ja lukemaan toisten salaviestejä, joita lähetettiin luokkahuoneen puolelta toiselle. Lopulta opettaja kielsi viittomisenkin.
Kun muutimme takaisin Suomeen, aloitin 6. luokan suomenkielisen koulun englanninkielisessä opetuksessa. Jatkoin A2-ranskaa ja aloitin B1-ruotsin 7. luokalla, B2-espanjan 8. luokalla. Lempiaineitani olivat kielet ja matematiikka, joita opiskelin laajasti ja päämäärätietoisesti. Kompastuskiveksi – harmitukseksi, turhautumisen lähteeksi, identiteettikriisiksi – muodostui suomen kieli, joka lainsäädännön mukaisesti määriteltiin äidinkielekseni. Kävin 6. luokan alussa S2-tunneilla, mutta vaihdoin pian äidinkielen oppimäärän tunneille. Suomen kielellä ei kuitenkaan enää ollut sijaa elämässäni – olinhan kuitenkin vaihtanut koko elämäni englanninkieliseksi: englanninkieliset kaverit, englanninkielinen päiväkirja ja unelmana kirjailijan ura, jota varten harjoittelin kirjoittamalla novelleja englanniksi. Käytännössä mikä tahansa muu kieli kelpasi arjen viestintään paitsi suomen kieli ja kaikki siihen liittyvä kulttuuri, perinteet ja tavat. Omaa kieli- ja kulttuuri-identiteettiäni kuvasivat eurooppalaisuus ja monikielisyys (eivätkä suinkaan amerikkalaisuus tai englannin kieli, vaikka niin olisi hyvin voinut käydä).
Peruskoulun loppuaikoina olin varma aikeistani hakea lukioon. Olin pitkään ollut varma, että suuntana olisi IB, koska mielsin sen parhaaksi tavaksi edetä suunnitelmieni mukaisesti yliopistoon Iso-Britanniaan (katselin teininä paljon Morsea). Pettymyksekseni huomasin, ettei IB:llä voinut opiskella kieliä niin laajasti, kuin olisin halunnut. Päädyin hakemaan toiseen lukioon.
Aloittaessani lukio-opinnot sain kuulla tutuilta, ettei peruskoulustani valmistuneiden A-ranskan oppilailla ollut mitään asiaa lukion A-ranskaan. Minua kannustettiin vaihtamaan B3-ranskaan, koska eiväthän ne taidot kuitenkaan riitä. Itsepintaisena aloitin kuitenkin A-ranskan opinnot. Lisäksi ensimmäinen keskipitkän ruotsin kurssi meni sen verran hyvin, että opettajani kannusti vaihtamaan A-ruotsin opetusryhmään – ehkä hänelläkin tosin oli muutakin motivaatiota, kuten A-ruotsin vähenevät opiskelijamäärät.
Halusin myös aloittaa uuden kielen lukiossa. Valitsin venäjän kielen, koska minua kiinnosti oppia kyrilliset kirjaimet ja kieli oli mielestäni jännä. Tavoitteenani ei siis niinkään ollut työelämään ja jatko-opintoihin valmistautuminen tai taktikointi korkeakoulujen sisäänoton näkökulmasta, vaan halusin yksinkertaisesti osata edes vähän jotain uutta kieltä.
Ja niin, opiskelin pitkää matematiikkaa. Olihan se innostanut jo eskarista lähtien ja valitsin yläkoulunkin puolella valinnaismatikan (valinnaisen ranskan ja espanjan lisäksi). Pelokkaana lukiolaisena astelin opinto-ohjaajan luokse, suunnitelmissani sijoittaa lukioaikani A-englannin, A-ranskan, A-ruotsin, B3-venäjän ja pitkän matikan opintoihin. Valintani perustuivat omiin mielenkiinnon kohteisiini ja vahvuuksiini. Valitsin aineita, jotka minua aidosti kiinnostivat ja joita pidin myös hyödyllisinä. Opinto-ohjaaja neuvoi kuitenkin toisin – hän kannusti vahvasti jättämään kielet pois ja panostamaan pitkään fysiikkaan, olihan minulla se pitkä matematiikkakin. Niillä työllistyy ja niistä on hyötyä, kielistä ei. Näin jälkikäteen saan taas jälleen kiittää omaa itsepintaisuuttani ja itsepäisyyttäni, sillä päätin jatkaa alkuperäisillä valinnoillani.
Päivät olivat aika täynnä, mutta monipuoliset kieliopinnot tukivat toisiaan. Huomasin, että minun oli helppo oppia B3-venäjää jo olemassa olevan, laajan kielipohjan takia (nyt kutsuisin sitä kielitietoisuudeksi). Kolmen A-kielen opiskelu samanaikaisesti tarkoitti käytännössä sitä, että samat teemat, samoja kielen rakenteeseen liittyviä vipstaakkeleita, samat tekstilajit ja samat kielenkäyttötilanteet toistuvat kolmella eri kielellä. Rohkeus käyttää yhtä kieltä kasvatti rohkeutta käyttää myös toisia. Toisaalta on myös todettava ääneen se, että oli rankkaa opiskella A-ranskaa astetta kehnommalla pohjalla ja näin järjettömän määrän vaivaa taitojeni parantamiseksi. Sama päti luonnollisesti A-ruotsin opiskeluun, kun muilla opetusryhmäni opiskelijoilla oli takanaan huomattavan paljon enemmän opintoja kuin minulla.
Motivaationi opiskella suomen kieltä ei kohentunut lukiossa. Lukiossa sain opettajilta palautetta siitä, miten käyttämäni kieli on ”epäsuomalaista”, vaikka sanat olivatkin suomenkielisiä. Lainasin teksteihini liikaa rakenteita ja ilmaisutapoja muista kielistä. Kommentit vahvistivat tunnetta siitä, että tämä kieli ei ole minua varten. En kokenut tarvetta enkä halua kehittää suomen kielen taitojani enkä myöskään tiennyt, miten edes olisin lähtenyt niitä kehittämään. Samoin laski motivaationi opiskella englantia, koska opinnot eivät tuntuneet millään tavalla haastavilta tai olennaisilta. Olin tottunut oppimaan kieltä käyttämällä sitä arjessa ja rakastin englannin kieltä sen monipuolisuuden, luovuuden ja rajattomuuden vuoksi. Minulle englannin kieli tarjosi puitteet kielellä leikittelyyn, kielelliseen luovuuteen ja itseilmaisuun. Oppitunneilla korostuivat kielioppi, sanastot ja ylioppilaskokeet.
Lukioni englannin luokan ulkopuolella oli pysyvästi ilmoitus suullisen kielitaidon kokeesta. Ajattelin, että koe antaisi minulle mahdollisuuden näyttää taitoni kielessä ja tuoda esiin erityisosaamistani. Vuonna 2010 uudistettiin A-oppimäärän 8. kurssi, josta tehtiin suullisen kielitaidon kehittämiseen painottunut kurssi. Samoin poistettiin mahdollisuus tehdä erillinen suullisen kielitaidon koe, ja koska kirjoitin A-englannin syksyllä 2010, en päässyt osallistumaan suullisen kielitaidon kurssille.
Kirjoitin keväällä 2011 loput aineet, eli A-ranskan, A-ruotsin, B3-venäjän, äidinkielen ja pitkän matikan. Vaikka sain hyvät arvosanat, päällimmäiset tunteeni olivat pettymys ja turhautuminen siihen, että kieltenopiskelun eteen näkemäni vaiva ei mielestäni näy mitenkään ylioppilastutkintotodistuksessani. Oman kokemukseni perusteella englannin taitoni olivat huomattavasti laajemmat, kuin mitä ylioppilaskokeessa testattiin, ja muun kielitaidon kehittäminen lukio-opintojen aikana jäi piiloon saamieni arvosanojen taakse. Parin vuoden ajan ylppäreiden jälkeen pohdin, olisiko minun ollut parempi kirjoittaa valitsemani aineet lyhyinä oppimäärinä, jolloin myös arvosanani olisivat olleet paremmat – se kaunis rivi eximiaa ja laudaturia. Äidinkielen osalta hengähdin lähinnä helpotuksesta (”Huh, ei suomen kieltä enää ikinä!”).
Omaa työtäni kieliprofiilia kehittävässä työryhmässä vetää eteenpäin tarve löytää aidosti toimiva ratkaisu kielitaitojen näkyväksi tekemiseen, kielitaidon profiilin nostattamiseksi sekä kielitaidon itseisarvon esiin tuomiseksi. Vaikka koulu periaatteessa tarjoaa mahdollisuudet opiskella useita eri kieliä, monipuolista kielipolkua pitkin taapertava opiskelija pistetään lujille.
Toisaalta jo parin vuoden ajan on käyty keskusteluja matematiikan merkityksestä kieltenopiskelun yksipuolistumisessa. En ole ikinä välittänyt kielten ja matikan vastakkainasettelusta – opiskelin molempia vielä yliopistossakin. Matikka ei ”syö” kieliä, eikä sen opiskelu ole yhtään sen enempää ”puurtamista” kuin mitä opiskelu on muiden oppiaineiden osalta. Jokainen oppiaine haastaa opiskelijaa eri tavoin riippuen opiskelijan omista vahvuuksista ja mielenkiinnon kohteista. Jokaisessa oppiaineessa tiedon rakentaminen tapahtuu vähitellen yhdessä oppimaan oppimisen taitojen kanssa. Keskustelut kilpailuasetelmasta vievät tilaa siltä, että järjestelmän kehittämisessä keskityttäisiin tukemaan ymmärrystä ”puurtamisen mekanismeista”, eli miten yhden oppiaineen oppiminen ja opiskelu tukevat toisen aineen oppimista. Kieliä ja matematiikkaa yhdistävät looginen ajattelu, luova ongelmanratkaisu ja taidot kielentää omaa ajattelua. Matikka on oma kielensä, ja itse miellän sen osaksi omaa kielenoppimistarinaani.
Olen miettinyt kieliopintojani paljon kieliprofiilin kehittämisen aikana. Toki tarina jatkui omilla kommelluksillaan jatko-opinnoissa ja työelämässä, mutta etenkin peruskoulun ja lukion aikana tekemäni päätökset ja kohtaamani haasteet ovat vaikuttaneet siihen, millainen kielenkäyttäjä ja kielenoppija tällä hetkellä olen. Etenkin olen jäänyt miettimään sitä, mitä ovia olisin itseltäni sulkenut valitsemalla kielet pois opinnoistani. Olen ylpeä monipuolisesta kielitaidostani ja tavoitteenani on kehittää taitojani edelleen.
Karoliina Inha